Julkaistu Helsingin Sanomissa 20.2.2006

Bändi kuin kenkä
jalkaan kuin jalkaan

AC/DC:n koko tuotannon soittamiseen meni yli 15 tuntia

Konsertin tuotto käytetään mielenterveyden hyväksi


Tomi Ervamaa

OULU. Nuori mies on pukeutunut oikeaoppisesti. Lippalakki, kauluspaita, solmio, australialainen koulupuku.

Tietenkin myös shortsit, sillä ne kuuluvat australialaiseen koulupukuun. Ei sillä väliä, että nyt ollaan Oulussa ja ulkona on viitisentoista astetta pakkasta.

Ollaan Club Teatriassa, konserttitilaksi muokatussa Atrian vanhassa lihanjalostamossa. Nuorella miehellä on australialainen koulupuku tietenkin siksi, että se on AC/DC-yhtyeen kitaristin Angus Youngin univormu. Kerran toisensa jälkeen mies marssii lavan eteen, levittää kätensä tervehdykseen ja huutaa jotakin, jota ei kuule, koska lavalla soittava yhtye on riittävän äänekäs.

Ollaan AC/DC-maratonilla. Joukko suomalaisia yhtyeitä ja yksi amerikkalainen soittavat läpi koko AC/DC:n tuotannon, albumi kerrallaan. Tämä on ensimmäinen kerta kuin näin tehdään Suomessa, kenties koko maailmassa.

Lauantai-aamupäivänä käynnistyneeseen maratoniin menee vaihtotaukoineen 15 tuntia 16 minuuttia. Koulupukuinen mies kestää urheasti, mutta loppua kohti hänen tiensä kohti lavan edustaa käy kerta kerralta mutkittelevammaksi.

Tämän piti olla hyväntekeväisyystilaisuus: tuotto on tarkoitus luovuttaa Suomen mielenterveysseuralle. Yleisömäärä, runsaat 650, jäi kuitenkin odotuksia pienemmäksi.

Mutta miksi juuri AC/DC?

"En tiedä mitään muuta bändiä, joka ylittäisi sukupolvirajat yhtä hyvin", järjestäjä Pertti Havas sanoo. "AC/DC on ajaton."

Vuonna 1973 aloittanut AC/DC oli luonnollinen valinta maratonille myös siksi, että sen linja ei ole koskaan horjunut. Esimerkiksi The Rolling Stones on kokeillut musiikissaan kaikenlaista, välillä onnistunut ja joskus tehnyt hirmuisia floppeja. AC/DC sen sijaan ei koskaan uudistu.

Oulussa oli 16 esiintyjää. Toisaalta koko maraton olisi voitu hoitaa soittamalla yksi AC/DC:n kappale - vaikka Hells Bells, Highway to Hell tai Rock and Roll Ain't Noise Pollution. Sitten olisi todettu, että AC/DC:n tuotanto on kuultu.

Päätän antaa esiintyjille intensiteetistä ja osumatarkkuudesta Angus Young -arvosanoja asteikolla neljästä kymmeneen.

Dirty Deeds Indeed -yhtye selviää kunnialla lähes mahdottomasta: he onnistuvat versiossaan AC/DC-klassikosta Let There Be Rock, jonka alkuperäisversio kulkee kuin amfetamiinia syönyt hirvi. Annan Dirty Deedsille Angus Young -arvosanan 9.

Yhdeltä iltapäivällä lavalle marssii Pohjan sotilassoittokunta. Se on ainoa päivän esiintyjistä, jonka lähestymistapa AC/DC:hen on täyttä avantgardea.
Soittokunta puhaltaa ilmoille Rock and Roll Ain't Noise Pollution -kappaleen riffin, joka on yhtä aikaa idioottimainen ja nerokas. Sotilaat lähes tavoittavat kappaleen zenbuddhalaishenkisen ytimen. Annan heille Angus Young -arvosanan 10-.

Amerikkalainen Live Wire on erikoistunut imitoimaan AC/DC:tä mahdollisimman täydellisesti. En anna Angus Young -arvosanaa, sillä joudun miettimään, mitä järkeä tässä yksi yhteen -jäljittelyssä on.

"Vuonna 1982 olin high schoolissa ujo poika, mutta esitin koulun tilaisuudessa Hells Bellsin. Siitä se lähti", Live Wiren laulaja Chris Antos, 41, kertoo. "Meillä päin sanotaan, että amerikkalainen nuori ei ole oikea amerikkalainen nuori, ellei hänellä ole albumia Back in Black."

Niinpä Yhdysvalloissa on menekkiä AC/DC:n musiikkia soittaville cover-yhtyeille. Antos laulaa Live Wiren ohella toisessakin cover-yhtyeessä.

"Se on bändi nimeltä TNT. Heillä oli ongelma: heidän edellinen laulajansa osasi vain Brian Johnsonia, ei Bon Scottia. Minä osaan molemmat", Antos kertoo.
Bon Scott oli AC/DC:n legendaarinen laulaja, joka kuoli 1980. Brian Johnson on hänen seuraajansa.

Tarkoitus ei kai ollut, että kukaan istuisi maratonin alusta loppuun asti. Kerron konsertin järjestäjälle Havakselle, että aion tehdä juuri niin. "Hullu mies", hän sanoo.
Koska tuotto luovutetaan Suomen mielenterveysseuralle, oululaisen kriisikeskuksen henkilökunta myös myy konsertissa t-paitoja. Ihmettelen, eikö AC/DC:n kuunteleminen yhteen menoon yli 15 tuntia voi olla mielenterveydelle vaarallista.
"Sitä varten me ollaan täällä", kriisikeskuksen edustaja sanoo.

Kello on kuusi illalla. Kysyn itseltäni, kyllästyttääkö.

Tavallaan kyllä. Puuduttaa. Silti kysymys, kyllästyttääkö AC/DC, on yhtä älytön kuin olisi ihmetellä, kyllästyttääkö asfaltti, jos asuu kaupungissa. Se on siinä, tietenkin, kysymyshän on perusasioista.

Kello tulee kymmenen. Pakko myöntää: väsyttää. Yhtyeitä on vaikea erottaa toisistaan.

Oliko se Catatone vai His Infernal Balls, joka soitti For Those About to Rock -levyn?
Catatone se oli, Angus Young -arvosana 8+.

Ymmärrän erään AC/DC:n ominaisuuden: yhtyeen musiikkia on helppo soittaa melkein kenen tahansa, joka tietää, miten päin kitaraa pidellään. Samalla AC/DC:n musiikkia on äärimmäisen vaikea soittaa niin, että tavoittaisi yhtyeen zeniläisen ytimen tai osaisi versiollaan sanoa jotakin uutta.

Kello tulee 2.24. Sweet Freaks -kokoonpano (Angus Young -arvosana 9-) pääsee Stiff Upper Lip -levyn loppuun. Me kuulijat pääsemme vanhasta lihanjalostamosta ulos raittiiseen ilmaan.

Pyörryttää, mutta ei tunnu pahalta.

En usko, että AC/DC:n kuunteleminen 15 tuntia 16 minuuttia yhteen menoon on haitallista mielenterveydelle.

AC/DC on kuin vanha hyvä kenkä, joka istuu täydellisesti jalkaan. Se ei hierrä.

KUVATEKSTI: Dirty Deeds Indeed esitti haastavan AC/DC-kappaleen Let There Be Rock. Kitarassa Sami Määttä, Timo Heinonen laulaa.